4.päivä: Ratsastusta ja vaellusta

Keskiviikko 26.9.2007

Keskiviikko oli ”vapaa” päivä, jokainen sai tehdä mitä halusi. Heräsin puolen kahdeksan maissa ja menin aamupalalle (muroja, leipää, jugua, hedelmiä…) kahdeksalta. Puoli yhdeksältä oli lähtö ratsastusretkelle hotellin tms. ala-aulasta. Meidät haettiin pikkubussilla. Ryhmästämme ratsastamaan lähti lisäkseni Sara ja muutama muu. Ajoimme noin 45 minuuttia Glenorchyyn, joka oli pieni kylä Queenstownin kupeessa. Pysähdyimme matkalla kerran kuvaamaan hienoa maisemaa. Perillä Glenorchyssä menimme Dart Stables-tallille, jossa maksoimme ensin retkemme ja saimme sitten tarvittavat varusteet (kypärä, mahdolliset kengät, itse sain ratsastaa omissa vaelluskengissäni). Jakaannuimme ryhmiin ja menimme hevosten luo. Meitä oli ryhmässä 5 ja lisäksi 2 ohjaajaa. Saimme hevoset, mulle tuli sellainen harmaa Baxter, joka oli ihan kiltti. Meidät autettiin hevosten selkään ja annettiin vähän ohjeita; miten se heppa liikkuu ja kääntyy ja pysähtyy. Sitten pääsimme matkaan. Vaeltelimme 2 tuntia maastossa aivan upeissa maisemissa, se oli sellainen vuorten ympäröimä laakso. Välillä järvikin näkyi. Ylitimme matkan aikana myös monta jokea/puroa. Ratsastaminen ei ollut mitenkään vaikeaa, koska hevoset olivat niin hyvin koulutettuja ja osasivat melkein itsestään kävellä toistensa perässä. Ei siinä hirveästi tarvinnut mitään tehdä. Menimme myös melkein koko matkan aika hiljaa, sellaista kävelyvauhtia. Pari kertaa kokeiltiin ”juosta”, se oli ihan hauskaa myös. Kovempi vauhti olisi ollut jees, mutta vaatisi aika paljon harjoittelua. Aloittelijat eivät ymmärrettävästi voi kovin kovaa mennä. Matkan aikana oppaat kertoilivat kaikenlaista. Menimme parin LOTR paikan ohi. Tallin heppoja oli ollut leffoissa mukana, opas kertoi siitä, niiden tiukoista pääsykokeista jne. Puolessa matkassa pysähdyimme hetkeksi, otettiin vähän valokuiva jne. Tapasimme siinä toisen ryhmän ja jatkoimme matkaa yhdessä. Ilma oli taas loistava; aurinkoinen ja kirkas, paikoitellen oli tosi lämmin. Tuulisissa paikoissa taas oli kylmä. Kun palasimme tallille, luovutimme hevoset ja varusteet ja palasimme bussilla takaisin majoituspaikkaamme. Nukuin koko matkan takaisin tullessa.

Huoneessa tapasin Jamien (joka oli käynyt hyppäämässä laskuvarjolla) ja lähdimme saman tien ”pienelle” vaellukselle. Kävelimme pääkadulla ja siitä sellaisen kaapelikärryn juurelle. Ostin eväsleivän mukaan. Näimme sinne mennessämme Merrin ja Danan, jotka antoivat omat lippunsa meille ja käytimme uudestaan niitä! Niitä ei nimittäin kukaan tarkastanut… Menimme sillä kaapelikärryllä vuorenrinnettä vähän matkaa ylös. Ylhäällä oli kahvila, ravintola, autorataa ja vastaavaa. Sieltä oli upea näköala yli Queenstownin. Näppäsimme muutamat kuvat ja etsimme sitten polun alun ja lähdimme taivaltamaan. Tarkoitus oli kävellä Ben Lomond Summit, joku 7-8 km:n hyväkuntoisille tarkoitettu reitti, jossa menisi edestakaisin 6-8 tuntia. Emme arvanneet reittiä ihan niin vaativaksi kuin mitä se sitten todellisuudessa oli. Se reitti meni melko korkean vuoren huipulle ja takaisin. Kiipesimme siis ihan oikealle lumihuippuiselle vuorelle! Ben Lomond on reilu 1700 m merenpinnasta (eli korkeampi kuin yksikään tunturi Suomessa). Queenstown on varmaan 700-800 m merenpinnan yläpuolella. Mutta tuli siinä siis kuitenkin kiipeämistä sellaiset 1000 m (suoraan ylöspäin, polkua pitkin tietty enemmän). Tuosta voi siis ehkä jo päätellä, että reitti ei ollut ihan helppo. Ylös mennessä kesti lähes 3 tuntia, alas tullessa reilu 2. Ylös mennessä oli luonnollisesti nousua koko ajan, oli melko rankkaa. Alussa reitti oli vähän loivempi, loppu taas oli paikoitellen tosi jyrkkä. Lopussa maasto oli tosi hankalaa; kunnon kivikkoa. Lopussa tarvoimme lumessa ja oli vähän liukasta (huipulla oli siis lunta!). Ei matka siis liian helppo ollut. Jamielle se oli vielä vähän hankalampi, koska se ei ole ihan niin hyvässä kunnossa kuin minä, sillä oli vaan lenkkarit (mulla vaelluskengät) ja sillä on paljon lyhyemmät jalat. Yritin kovasti kannustaa ja aina odottaa, jos meinasin mennä liian kovaa. Ylöspäin menimmekin aika rauhassa ja pidimme paljon taukoja. Valokuvata piti vähän väliä, maisema oli niin mieletön. Nyppylän jälkeen näkyi aina uutta; lumihuippuiset vuoret, vuoria, laaksoja, metsää, järvi, kaupunki… Ylös mennessä oli vähän hankalaa, kun ei tiennyt minne olimme menossa ja paljon matkaa vielä oli jäljellä. Noin puolessa matkassa näimme muita ja kysyimme minne tie vie. He osoittivat korkeinta huippua! Emme olisi uskoneet, että se on se… Huipulle kävellessä monesti luulin, että tuossa se huippu nyt on, mutta sinne käveltyämme, se vaan jatkui ja jatkui. Monesti näytti, että huippu on jo lähellä, mutta se oli kuitenkin aina aika kaukana. Tie ei siis ollut ihan helppo. Kävi monesti mielessä, että pitäisiköhän kääntyä takaisin…mutta yhdessä selvisimme! Ihan huipulle asti! Oli se aika hienoa. Maisema oli palkitseva, aivan mielettömän upea, joka suuntaan näki hyvin. Huipulla oli hienoa olla, mutta melko pian meidän oli pakko lähteä takaisin päin, jotta ehtisimme kävellä mahdollisimman pitkälle valoisan aikaan.

Jos ylös meneminen oli hankalaa, niin oli alas tuleminenkin haastavaa, varsinkin alku, se jyrkkä ja maastoltaan paha pätkä. Loppu oli vähän helpompaa (parempi polku ja tasaisempaa). Ylös meneminen hengästytti, alas tuleminen kuormitti lihaksia, kokonaisvaltainen treeni siis :). Ylös mennessä oli alkuun tosi lämmin, piti vähentää vaatetta moneen kertaan. Huippua lähestyttäessä piti jo vähän lisätä. Alas tullessa piti sitten taas laittaa lisää, oli aika viileä. Tulimme alaspäin huomattavasti reippaammin, jotta ehtisimme mahdollisimman pitkälle takaisin ennen pimeää. Aika hyvin ehdimme. Viimeinen vartti (vain) käveltiin hämärässä/pimeässä. Saimme gondolan lähtöpaikalta vielä hyvät kuvat öisestä kaupungista. Sitten tulimme alas ja kävelimme hotellille.

Menimme suoraan syömään. Olimme aika puhki, oli mukavaa päästä istumaan, saada juomista ja ruokaa (”alkupala”pasteija, possupihvejä, muussia, vihanneksia, pavlovaa jälkkäriksi, kaikki a’la Scott ja Te). Ruoan jälkeen pääsimme suihkuun, vaihtamaan vaatteet jne. Kymmenen maissa lähdimme baariin. Ensin menimme paikkaan nimeltä Minus5. Se oli sellainen pieni baari (huone), jossa kaikki (seinät, kalusteet, koristeet, juomalasit, baaritiski...) oli tehty jäästä. Lämpötila siellä sisällä oli jotain -5 ja -10 välillä. Eli vähän kuin Suomessa sellainen mukava talvipäivä. Saimme sinne mennessä sellaiset paksut toppatakit päälle, sormikkaat käsiin ja sellaiset, joilla oli avonaiset kengät, saivat kunnon kengät. Saimme olla siellä puolisen tuntia. Siinä ehti katsella paikkaa, jutella ja hengailla ihmisten kanssa ja juoda pari tosi hyvää drinkkiä jäälasista. Oli se ihan mielenkiintoinen paikka. Sormet oli vähän jäässä, koska saamamme sormikkaat olivat tosi ohuet. Lisäksi jäinen lasi vähän kylmensi. Osalle porukasta oli tosi eksoottista olla niin kylmässä, mulle ei niinkään. Paikan perustajat olivat saaneet idean kuulemma matkustaessaan jossain päin Venäjää talvipakkasella… Vastaavia baareja on muutamassa muussakin kaupungissa mm. Sydneyssä. Jääbaarin jälkeen menimme siihen eiliseen paikkaan, joka oli ihan tämän vieressä, lämmittelemään. Ei oltu hirmu kauaa, mutta ihan kivaa oli silti. Lähdimme nukkumaan kahdentoista maissa. Sitä ennen piti vielä pakata tavarat, koska aamulla olisi taas aikainen herätys ja lähtö kohti uusia seikkailuja.