Anzac Day

Keskiviikko 25.4.2007

Tänään oli siis Anzac Day ja vapaata koulusta. Kirjoittelin päivästä jo viime torstaina, jos joku ei muista, lukekoon sieltä, en jaksa toistaa... Heräsin kamalan aikaisin, oikeastaan yöllä, puoli neljän maissa. Tein ”aamu”toimet ja lähdin sitten varttia vaille viisi Hayleyn(1), Carlan (Hayleyn kaveri) ja Carlan siskon kanssa King’s Parkiin, jossa oli Anzac Dayn Dawn Service. Ihan mielenkiinnosta lähdin mukaan. Se oli sellainen sodassa olleiden muistotilaisuus. Se oli King’s Parkissa siellä olevalla muistomerkillä. Saimme etsiä parkkipaikkaa melko kauan, koska paikalla oli ihan hirveästi autoja. Ja luonnollisesti myös hirveästi ihmisiä. Uutisissa taidettiin sanoa, että tilaisuutta oli seuraamassa joku 40 000 ihmistä. Eli siis ruuhkaa oli. Ihmispaljouden vuoksi kaikki eivät millään mahtuneet niin lähelle muistomerkkiä, että olisivat nähneet ja kuulleet mitä siellä tapahtuu. Sen vuoksi sen ympärille oli pystytetty isoja näyttöjä, joista pystyi seuraamaan videokuvaa varsinaiselta tapahtumapaikalta. Äänentoisto myös pelasi hyvin. Veteraaneille ja muille tärkeille ihmisille oli järjestetty tuolit ihan muistomerkin lähelle. Tavalliset ihmiset joutuivat sitten katselemaan vähän kauempaa. Tilaisuus alkoi varsinaisesti puolen kuuden aikaan ja kesti tunnin verran. Istuimme nurmikolla yhden ison näytön lähellä. Ensin näytettiin sellainen videopätkä sodista ja Australian joukoista kyseisissä sodissa (lähinnä ensimmäinen ja toinen maailmansota). Sitten oli seppeleiden ja kukkien laskemiset muistomerkille. Siellä kävi hurja määrä varmaan kaikkia tärkeitä ihmisiä jättämässä omat kukkasensa. Sen jälkeen oli joku torvisoittosysteemi ja minuutin hiljainen hetki. Lopuksi vielä joku piti puheen (en muista kuka se oli, joku tärkeä ihminen kuitenkin) ja ylitsemme lensi muutama lentokone. Tilaisuus oli ihan vaikuttava. Australialaisille se on varmaan vielä vähän koskettavampi juttu. Samanlaisia tilaisuuksia järjestettiin tänään joka puolella Australiaa. Paikalla oli kaikenlaisia ihmisiä; nuoria, vanhoja, lapsiperheitä jne. Herätessäni satoi vettä jonkin verran, mutta sade onneksi loppui jo ennen kuin lähdimme kotoa. Tilaisuuden ajan oli siis poutaa, pilvistä tosin. Alkuun oli tietty hyvin pimeää. Tilaisuuden aikana päivä hiljalleen valkeni. Pois lähtiessä alkoi jo olla valoisaa. Autolle kävelyssä meni hetki. Parkkipaikalta pois pääsemiseen kului varmaan puoli tuntia! Oli vähän ruuhkaa… Olimme kotona puolen kahdeksan maissa.
Söin vähän ja lähdin kahdeksan jälkeen uudestaan keskustaan, nyt ihan itsekseni bussilla. Halusin mennä katsomaan Anzac Dayn paraatia (ihan mielenkiinnosta). Bussista pois jäätyäni etsin hyvän paikan kadunvarresta ja sitten piti hetki odotella. Paraati alkoi 9.20. Se oli hurjan pitkä, kesti tunnin ja 15 minuuttia. Siinä marssi kaikki mahdolliset Australian sotajoukot (ilma-, meri- ja maavoimista, myös kaikkia erikoisempia joukkoja esim. laskuvarjohyppääjiä ja sukeltajia), kaikenlaisia soittokuntia (lähinnä armeijan mutta myös muita), kaikkia asiaan kuuluvia järjestöjä (tiettyjen sotien/taistelujen veteraaneja, sairaanhoitajia, lääkäreitä, eläinlääkäreitä, insinöörejä jne.) ja vastaavia. Heppojakin oli. Erilaisia ”ryhmiä” oli tosi paljon. Näillä tuntuu olevan jokaiselle sodalle tai tietylle taistelulle tai vain tietylle pataljoonalle tms. omistettu oma järjestö. Ja niitähän sitten riittää… Australialaiset ovat olleet tosi monessa sodassa mukana; maailmansodissa, Koreassa, Vietnamissa, Lähi-Idässä, Sumatralla, Borneossa jne. jne. Siitä en ole ihan varma, onko Australian omalla maaperällä koskaan ollut sotaa… Luulisin, että ei (lukuun ottamatta jotain alkuperäisasukkaiden ja ”valloittajien” välisiä kahakoita). Ovat vaan sotineet muualla. Mutta varma en ole. Pitänee kysyä joltain. Niille veteraaneille, jotka eivät enää kyenneet marssimaan, oli järjestetty autokyyti. He siis osallistuivat paraatiin autossa istuen ja sieltä vilkutellen. Monet vanhukset selvästi nauttivat siitä; hymyilivät kovasti ja huiskuttelivat minkä ehtivät ja kykenivät. Paraatissa oli myös lapsia, soittamassa tai ihan marssimassa armeijakuteet yllä. En tiedä, onko täällä jotain armeijan kouluja, josta lapset olivat? Tuskin niin nuoret kuitenkaan armeijassa ovat. Paraatia oli seuraamassa paljon ihmisiä. Kaikki taputtivat ja heiluttelivat Australian lippuja ihan innoissaan. Joillain oli oikein penkit mukana ja lisäksi kahvia, evästä ym. Paraati oli ihan jees. Säkkipillinsoittajat olivat hauskoja (niitä oli melko paljon) :). Samanlaisia paraateja oli tänään eri puolilla Australiaa, ainakin kaikissa suuremmissa kaupungeissa. Kun paraati oli ohi, tarkoitus oli lähteä kotiin. Keskustassa kun ei ollut mitään, kun kaikki paikat olivat kiinni. Muutama pikaruokapaikka, kahvila ja matkamuistomyymälä oli auki, mutta muuten kaikki oli suljettu. Ihmisiä siellä kuitenkin pyöri jonkin verran. Bussit kulkivat keskustassa tänään vähän poikkeuksellisia reittejä, koska osa kaduista oli suljettu paraatin takia. Sen vuoksi jouduin kävelemään normaalin pysäkin sijaan vähän kauemmas, sellaiselle bussiasemalle. Bussien piti kulkea normaalisti sunnuntaiaikataulujen mukaan, mutta nopeasti huomasin, etteivät ne tehneetkään niin. Odottelin 11.05 bussia, mutta se ei koskaan tullut. Sitten odottelin 11.30 bussia (eri linja), joka sekään ei koskaan ilmestynyt. Samoin 11.35 bussi ei kulkenut. Lähes tunnin odottelun jälkeen ketutti jo melkoisesti. Sääkään ei ollu kovin lämmin. Ja olin väsynyt. Menin sitten seisomaan paikkaan, josta näin molemmat laiturit, josta sopivia busseja voisi lähteä ja odotin niin kauan, että ensimmäinen ilmestyisi. Olin ollut bussiasemalla jo vähän vaille 11 lähtien. Ja loppujen lopuksi vasta kahdentoista maissa ilmestyi ensimmäinen bussi, jolla pääsisin kotiin. Hermot olivat siinä vaiheessa jo menneet… Onneksi kuitenkin pääsin sitten takaisin.
Olin kotona vähän ennen yhtä. Ensi töikseni lämmittelin ruokaa, söin ja tiskailin. Sitten käväisin netissä katsomassa tärkeät jutut. Sen jälkeen (neljän maissa) oli tarkoitus lähteä taas keskustan kautta Wembleyyn ja suomityttöjen kanssa kävelemään. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanutkaan lähteä. Lisäksi en oikein uskaltanut luottaa, että bussit kulkisivat illalla normaalisti. Olisi ikävä illalla juuttua keskustaan ja huomata, ettei pääsekään kotiin… Laitoin Meijulle viestin etten tulekaan ja kävin sen sijaan päiväunille. Nukuin pari tuntia. Kyllä se vähän piristi. Herääminen oli tosin vähän vaikeaa ja noustuani oli vähän pökkelö olo. Silloin taas muistin miksen yleensä päivisin nuku. Illalla katselin läpi maanantain luennon, kirjoittelin tätä, pyörin netissä hoitamassa asioita, katselin vähän telkkaria, söin, sumplin kuvien kanssa jne.