Upeita rantoja ja valtavia puita

Keskiviikko 11.4.2007 (2. päivä)

Herätys oli keskiviikkona 7.30 ja aamupala 7. Lähdimme liikkeelle puolen kahdeksan maissa. Ajoimme ensin yhden kukkulan (Anzac Hill), josta oli hienot näköalat King George Sound-lahdelle (merelle), yli Middleton Beachille. Se oli kiva pieni ranta. Kävimme siellä katselemassa maisemia hetken aikaa. Sitten ajoimme kaupungin läpi ja näimme mm. koiran pään muotoisen kiven. Albany vaikutti ihan mukavalta (pikku)kaupungilta.
Sitten ajoimme reilu puoli tuntia seuraavaan pikkukaupunkiin, Denmarkiin. Katselimme siellä vähän ympärillemme sillä aikaa kun Bart tankkasi ja kävi kaupassa. Denmark vaikutti idylliseltä pikkukaupungilta. Siellä oli melko vihreää (metsiä). Talvella kuulemma sataa melko paljon. Kaupungissa on kuulemma paljon taiteilijoita, ympäristöihmisiä ja hippejä…?
Seuraavaksi ajoimme taas hetken aikaa (puolesta tunnista tuntiin) ja päädyimme William Bayn kansallispuistoon ja siellä rannalle nimeltä Green’s Pool. Paikka oli tosi hieno. Kävelimme pienen lenkin Elephant Rocks -nimisille kallioille ja sieltä rannan kautta hiekkarannalle. Osa kävi siellä uimassa. Näimme taas aivan upeita rantakallioita ja –kiviä, kauniin sinisen meren ja hienon hiekkarannan lahden pohjukassa. Nyt ilmakin oli kaunis ja ihan lämmin. Ranta on suosittu paikka paikallisten keskuudessa ja siellä olikin melko paljon ihmisiä.
Sitten ajoimme jälleen pienen hetken ja päädyimme sellaiselle mehiläistilalle (Bartholomews Meadery). Siellä tuotetaan hunajaa, hunajaviinejä, hunajajätskiä, hunajakynttilöitä, -voiteita ja vastaavaa. Kaikenlaisia hunajatuotteita siis. Niitä sai siellä maistella ja katsella. Se oli tosi söpö paikka, siellä oli kaikkea kivaa ja hyvää. Hunaja-jugurttijätski oli tosi hyvää. Samoin melkein kaikki viinit. Varsinkin yksi niistä oli erityisen hyvä. En kuitenkaan raaskinut ostaa mitään…
Seuraavaksi ajoimme (puolisen tuntia) jälleen yhteen kansallispuistoon ja siellä paikkaan nimeltä Valley of the Giants. Nimensä mukaisesti se on paikka, missä kasvaa mielettömän isoja puita (jotain eukalyptuslajeja). Ne ovat yleisesti 60-70 (jopa 75) m korkeita ja alhaalta hurjan paksuja. Toinen metsän valtalajeista on maailman toiseksi suurin puu. Useimmat niistä ovat jopa 300-400 vuotta vanhoja. Koko metsä on siis älyttömän vanha. Puut ovat hyvin vaativia kasvupaikkansa suhteen; niitä ei kovin monessa paikassa kasva. Kävelimme siellä ensin sellaisen Tree Top Walk -kierroksen, joka oli noin 600 m pitkä. Koko reitti kulki noin 30-40 metrin korkeuteen rakennetuilla ”silloilla”. Olimme siis suunnilleen puiden runkojen puolivälissä. Kun katsoi alas, näki puiden alaosat ja kun katsoi ylös, näki latvat. Se oli ihan mieletön. Tämän jälkeen kävelimme toisen reitin, nimeltään Ancient Empire Walk, joka oli noin 500 m pitkä. Sillä reitillä käveltiin ihan maan pinnalla. Siellä oli samoja isoja puita. Ne olivat vielä erityisen paksurunkoisia ja siellä oli paljon puita, joissa oli rungossa sellaisia isoja koloja. Jotkut olivat niin massiivisia, että ne olivat kuin luolia ja niihin pystyi mennä sisään. Siis puun rungon sisään! Sekin oli upea. Kierroksen jälkeen kävin vielä kävelemässä sen ensimmäisen kierroksen uudestaan! Sitten sai kierrellä vielä hetken matkamuistomyymälässä.
Matka jatkuu… Seuraavaksi ajoimme hetken ja pysähdyimme kauppaan. Sitten istuimme taas bussissa, nyt vähän pidemmän aikaa, tunnin verran, jonka jälkeen pysähdyimme Perberton-nimisessä pikkukylässä. Siitä jatkoimme lyhyen matkan Warrenin kansallispuistoon, jossa oli suuri puu nimeltään Bicentennial Tree. Se oli 72 m korkea. Ja siihen puuhun sai halutessaan kiivetä. Se oli pelottavaa ja melko vaarallistakin. Puun runkoon oli kiinnitetty sellaisia ehkä metrin mittaisia rautatankoja, jotka muodostivat ikään kuin kierreportaat puun ympäri alhaalta lähes ylös asti. Ne oli yhdistetty toisiinsa ja siinä sivulla oli sellainen verkkosysteemi. Mutta alla ei ollut mitään! Eikä mitään turvavarusteita ollut! Siitä jos jalka lipeäisi, voisi helposti tipahtaa alas, todennäköisesti huonoin seurauksin. Mutta pitihän sinne tietysti kiivetä, hullu kun olen. Täytyy myöntää, että vähän kyllä pelotti. Mutta menin silti. Minun lisäkseni Bart ja 2 muuta poikaa kiipesivät ylös asti. Muutama muu kiipesi ensimmäiselle tasolle ja loput jäivät suosiolla maahan. Puussa oli niiden pahojen ”portaiden” jälkeen ensimmäinen levähdyspaikka noin 25-30 m korkeudessa. Siitä ne pahat ”raput” jatkuivat suunnilleen saman verran ylöspäin toiselle tasolle (50-60 m). Tämä toinen vaihe oli kaikkein pahin. Siinä raput olivat välillä tosi jyrkät, välillä loivemmat, ja välillä sai ”kiivetä” oksan yli. Toisen tason jälkeen oli vielä kolmas, neljäs ja viides (muistaakseni) taso. Sen kakkostason jälkeen kiipeäminen oli kuitenkin helppoa ja turvallista. Siellä oli ihan normaalit tikapuut ja koko ajan oltiin sellaisen suljetun ”häkin” sisällä. Sieltä ei olisi millään voinut pudota. Huipulta oli mahtavat näköalat yli puiden latvojen. Oli se ehkä kaiken vaivan ja pelkäämisen arvoista…
Sydän vielä vähän pamppaillen palasimme bussiin ja ajoimme seuraavaan majapaikkaan, joka oli melko lähellä. Se oli keskellä maaseutua sellainen maatilamainen (loma)”kylä” Siellä oli muutama mökki, joissa oli pari huonetta kerrossänkyineen, pieni keittiö, oleskelutila ja vessa. Ulkoa löytyi grillikatos, toinen wc/suihku ja vastaavaa. Kenguruaitauskin siellä oli (ja kenguruja). Majoituimme yhteen mökkiin koko porukka. Sitten pääsi suihkuun ja sen jälkeen laitettiin ruokaa grillikatoksella (grilliruokaa siis) ja syötiin. Siellä meni ilta istuessa, jutellessa, juodessa jne. Opin taas pari uutta hauskaa juomapeliä. Se toinen oli erityisen hauska (sitä pitää kokeilla Suomessa sitten joskus). Oli tosi kivaa. Joskus 11 maissa menimme nukkumaan.